Lyhyt novellin pätkä

     

Eli nyt olisikin sitten pienen novellituokion aika, olen siis ottanut vain osan tästä kirjoittamastani novellista, sillä muuten se olisi ollut liian pitkä. Toivottavasti kirjoitusvirheitä ei olisi kamalasti ja tekstistä saisi edes jotain selvää.

______________________________________________________

Novelli: Epäonnistuminen 

Leirin alku osa 1

     Istun kallionkielekkeellä ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, miksei kukaan kuule minua? Miksei kukaan tule apuuni? Se lähestyy kokoajan minua. Kuulen lähestyvät juoksuaskeleet, alan hätääntyä, enkä tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Epäröin hetken, nousen ylös vapisevin jaloin, adrenaliini virtaa lujaa elimistössäni..olenko aivan varma, että tämä on viimeinen keino päästä pois vaikeasta tilanteesta? Aika kuluu niin nopeasti, ettei ehdi tajuta tapahtumien kulkua. Tunnen pahan kosketuksen selässäni juuri ennen hyppyä. 100 metriä pudotusta loppuu aivan liian nopeasti ja makaan maassa hengittämättömänä.

   Herätyskelloni soi, hypähdän sängystä läpimärkänä hiestä ja sydämeni pamppaa yhtä paljon kuin juuri äsken näkemässäni painajaisessa. Yhtäkkiä mieleeni palautuu eräs mieluinen asia, joka on luvassa tänään. Tänäänhän on se suuri ja mahtava leiripäivä, mutta vaikeaa ajatella jotain mukavaa, kun äsken juuri kuolin. Täytyy vain unohtaa koko typerä painajainen ja ryhtyä tositoimiin, ajattelen mielessäni. Puen ylleni uudet tummansiniset ratsastushousuni sekä lämpimän hupparin ja laahustan portaat alas. Äidin reipas hyräily kuuluu alakerrasta. Suuntaan kohti keittiötä, mutta en näe äitiä siellä. Huudan, mutta hän ei vastaa mitään. Kävelen kohti olohuonetta, mutta sielläkään ei ole ketään. Huudan vielä kovempaa, mutta vastausta ei kuulu. Omituista... missä äiti piileskelee? Harpon kohti eteisen ulko-ovea ja livahdan ulos. Katson ympärilleni, josko äiti onkin ulkona, mutta ei... mitään ei näy, lukuun ottamatta paria iloisesti leikkivää oravaa. Alan hätääntyä, kuulinko muka päässäni äidin hyräilyn, missä hän sitten muka on? Alan ahdistua ja aivoni pakottaa minut takaisin sisälle, kuinkahan ratsastusleirin käy? Astuessani sisään suuni loksahtaa auki, edessäni sohvalla istuu äiti hymy huulillaan. ”Onko kaikki kunnossa, näytät jotenkin säikähtäneeltä, kuin oisit nähnyt aaveen?” äiti ihmettelee. ”E..joo, olen aivan kunnossa, ihmettelin vaan erästä asiaa...” takeltelen hämmästyneenä. ”Otatko jotain aamupalaa?” äiti kysyy. ”Ei minulla ole nälkä.” vastaan. Äskeinen tilanne oli minulle jo aivan liikaa. ”Lähdetäänkö jo?” kysyn turhautuneena. ”Onko kaikki tavarat pakattu? Jos on niin eiköhän lähdetä.” äiti vastaa.

   Matkalla kohti tallia tunnen perhosten kutituksia vatsassa, joka yltyy perille tultuamme pahoinvoinniksi. Tällä hetkellä minun ei tee yhtään mieli ratsastaa ja en edes tiedä minkä hevosen saan leiriajaksi. Auto pysähtyy ja minun on aika hypätä ulos ja asettautua tuntemattomien kanssa viikoksi leirille. ”Pärjäätkö kulta?” äiti kysyy huolestuneena. ”Joo.” vastaan. ”Muista, jos tulee jokin pienikin ongelma tai mitä vaan, niin muistathan soittaa?” ”Joo, muistan muistan.” Äitini toivotettua minulle onnea leirille, sen jälkeen ajaa poispäin. Seison pihassa kuin tukki, enkä tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Talliympäristössä leijailee hevosen tuoksu, sekä hevosia näkyy tarhoissaan, mutta missään ei ihmisen ihmistäkään. Onkohan muita edes vielä tullut tänne? Hetken mietittyäni astelen hitaasti kohti modernia tallirakennusta. Kyllä siellä jossain ihmisiä on, sillä mitä lähemmäksi rakennusta pääsen, sen selvemmin ihmisten puheensorina kuuluu. Avaan varovaisesti tallin oven ja katseeni kiinnittyy ensimmäisenä käytävän keskellä lojuvaan satulaan. Laitan oven perässäni kiinni ja huhuilen samalla kävellessäni pitkin tallin käytävää. Yhtäkkiä kuulen jonkun vähän minua vanhemman henkilön puhetta. ”Hei?, oletko sinä leiriläisiä?” tummatukkainen tyttö kysyy. ”Joo, luulin jo melkein eksyneeni väärään paikkaan, missä kaikki muut ovat?” ”Heitä ei vielä ole, siis olet vasta ensimmäinen leiriläinen täällä.” tyttö vastaa. ”Ahaa.” ”Muuten minun nimeni on Jessica, sano vaan Jessieksi” tyttö esittäytyy. ”Minä taas olen Linda, kiva tutustua.” vastaan iloisesti. Nyt vasta alan rauhoittua ja paha olo katoaa. ”Hei, kun kerta olet ensimmäinen täällä niin sinulla on myös etu valita itsellesi hevonen.” Jessie tokaisee. ”Ai, kiva.. saatko sinä siis päättää leiriläisten asioista? Kai täällä on jokin muukin sinun lisäksi?” ” Olen siis täyttänyt 18 vuotta, joten olen vastuussa leiriläisistä, mutta äitini ja mummini hoitavat muut asiat täällä, kuten ruuan ja leirimaksut sekä täällä on vielä pari siivoojaa palkattu, niin eipähän meidän tarvitse hoitaa siivoamisia.”Jessie ilmoittaa. ”Okei, nyt olen saanut jotain tietoa sentään.” Jessien kysyttyä minulta, lähdenkö katsomaan hevosia, vastaan myöntävästi ja lähdemme kierrokselle. Hän kertoo minulle, että hevosia on yhteensä 30, joista 23 on leiriläisten käytössä. Ensimmäisenä saavumme kahden pikkuponin tarhan luokse. Ponit ovat Jessien mukaan molemmat kilttejä ruunia, jotka soveltuvat pienimmille. Seuraavaksi on tarha, jossa kököttää 3 isoa puoliveriratsua, joiden nimet on Hill, Ginger ja Simon. Kun olemme käyneet jo melkein kaikki tarhat läpi, muistan että vielä pitäisi olla yksi hevonen jossain, nimittäin näin vasta 22 hevosta. ”Onko täällä jossain vielä yksi hevonen?” kysyn Jessieltä. ”Ainiin, se yksi.. hmmm, se on tuo tuolla.” hän osoittaa pyöreätä suomenhevosta sormella. Lähden kävelemään reippain askelin kohti yksinäistä suomenhevosta. Se hörähtää aivan kuin merkiksi minulle, että ”ota minut.” Pysähdyn sen tarhan eteen ja näen edessäni karvaisen, tukevan suokin, jonka otsatukan alta tuskin erottaa hevosen lempeitä silmiä. Ihastun hevoseen heti ensisilmäyksellä ja kysyn Jessieltä sen nimeä. ” Äsh, Kalle, etkai sinä sitä ota? Sinä saat nimittäin valita kaikista hevosista, jotka olet nähnyt ja Luxer olisi sinun tasoosi juuri sopiva hevonen..” hän ihmettelee. ”No, minä olen päättänyt sen jo, että otan tämän.” sanon reippaalla äänellä. ”No mikäs siinä, voin vain sanoa, että tämä hevonen on tuottanut aina pettymyksen kaikille leiriläisille...” Jessie sanoo pitkästyneenä. ”Selvä, ei se minua haittaa.” sanon päättäväisesti. ”Muuten, minkä ikäinen olet?” Jessie kysyy minulta. ” 15, menen siis ysiluokalle. Auton ääniä alkaa kuulua pihalta, arvelen, että muut leiriläiset ovat saapuneet. ”Nyt minun pitääkin mennä vastaanottamaan leiriläisiä, tule sinäkin pihaan odottamaan, niin lähdetään sitten yhdessä katsomaan huoneita. Kunnes Jessie on kadonnut melkein näköpiiristä, menen vielä Kallen tarhan eteen. Kalle kävelee laiskasti kohti minua ja näyttää tyytyväiseltä, että joku on huomannut sen. Hevonen on jo niin lähellä minua, että voin kurottaa kädellä sen turpaa. Se tuntuu pitävän huomiosta. Hetkessä mieleeni muistuu, että minunhan piti mennä pihalle odottelemaan, joten hyvästelen Kallen hetkeksi ja kävelen reippaasti kohti muuta porukkaa.

   Tallin takaa paljastuu, että pihassa odottelee ainakin 12 muuta tallityttöä, keskimäärin 10-16 vuotiaita. ”Okei, lähdetääns sitten katsomaan teidän yöpymispaikkoja.” Jessie kailottaa suureen ääneen. Hän kulkee jonon kärjessä kohti valkoista suurta ja kodikasta taloa. Me muut seuraamme häntä ja yritän silmäillä olisiko porukassa jotain suurinpiirtein minun ikäistä tyttöä, jonka kanssa voisin yrittää kaveerata. Muuten olen liian yksinäinen jos en nyt alkuun jo ala johonkin tutustua. Kun olemme astuneet talon sisään, edessä on kaksi käytävää, toinen oikealle ja toinen menee vasemmalle, keskellä on jokin oleiskelutila ja siitä alkaa myös portaikko ylös meneviin huoneisiin. Edessämme olevassa oleskelutilassa istuu vanhahko nainen lukemassa lehteä ja katsahtaa suuntaamme ja toivottaa kaikki tervetulleeksi leirille. Sen jälkeen käännymme vasemmalle käytävälle, joka vie Jessien sanomiin ”luksus-huoneisiin.” Hän pysähtyy äkisti ja kaivaa laukustaan esille lapun, johon aikoo kirjoittaa, ketkä nukkuvat missäkin huoneissa. ”Linda, kenen kanssa haluaisit nukkua?” ”Ööö... hmm..” en saa vastattua, kun en tunne ketään tytöistä. Sitten huomaan yhden punatukkaisen tytön, joka nyökkää minulle. Kysyn tytön nimeä ja hän osoittautuu Lauraksi. ”Voin nukkua Lauran kanssa.” vastaan. ”Okei. Voitte mennä huoneeseen numero 5” Jessie vinkkaa silmää. Kiiruhdan ensimmäisenä huoneen ovelle ja aukaisen sen. Eteeni avautuu lämpimän tummansiniharmaa tunnelma. Huone on erittäin kodikas ja mukavasti sisustettu, kaksi normaalikokoista sänkyä on asetettu tyylikkäästi huoneen oikealle puolelle vierekkäin. Huoneen vasemmalla puolella on kaapit, kaappien takaa pääsee pienen väiseinän taakse olevaan pieneen olohuoneeseen, jossa seisoo taso ja iso taulutelkkari. ”Vau, ompas muuten siisti huone leirihuoneeksi. Nimensä mukainen luksushuone.” sanon yllättyneesti. ”Niimpä, täytyy heillä olla myös silmää sisustamiselle. Kumman sängyn muuten haluat?” Laura kysyy. ”Ihan sama, voin ottaa vaikka tuon oikeanpuolimmaisen.” Alan tyhjentää tavaroita kaappiin ja kun olemme valmiita, lähdemme ulos huoneesta. Jessie näyttääkin olevan valmis kirjoitustyöltään ja sanoo: ”Sinähän voit esitellä Lauralle hevosia, mikäli muistat nimiä.. Ei se haittaa, vaikket muista, me muute tulemme kohta sinne, niin jaetaan kaikille hevoset, paitsi sinulle. ” ”Selvä.” vastaan. Ulkona onkin juuri sopiva ilma ratsastukselle sopivan viileä, aurinko paistaa, muttei ole kuuma. Sitten Laura aukaisee suunsa: ”Oletko siis saanut jo hevosen?” ”Joo, valitsin tuon rautiaan karvakasan tuolla. ”Ahaa, ompas söpö.” Laura vastaa. Käymme läpi hevosia, kunnes takaa kuuluu muiden leiriläisten iloisia ääniä. Jessie johtaa koko porukkaa. ”Noniin, nyt on hevosten jaon aika. Teitä on siis 13, eikö vain?” Jessie ilmoittaa. Myöntävän vastauksen johdosta Jessie kyselee yksitellen kaikkien ratsastustasoa ja käskee minun mennä jo hakemaan Kalle tarhasta ja alkaa hoitaa sitä. Muut katsovat kateellisina minua, joka on saanut suuren edun hevosen valinnassa, mutta hihittelevät vähän minun kävellessä noin 150cm korkuisen pyöreän suokin kanssa sisälle tallirakennukseen. Ainakin Kalle vaikuttaa kiltiltä taluttaa, toivottavasti niin myös hoitaessa. Pistän hevosen karsinaan, jossa lukee Kalle. Haen sen harjapakin ja alan harjaamaan. Tervehdin heppaa ja alan ihan kunnolla harjaamaan sitä. Sen ilmeestä näkee suuren nautinnon. Talvikarvaa tippuu hurja määrä pois ja sitä saakin harjata ihan voimien takaa. Yhtäkkiä kuulen kavioiden kopsetta ja talliin ilmestyy eräs lyhyt blonditukkainen tyttö isoa puoliveristä taluttaen. Sitten tulee hevosia ja poneja toistensa perään kunnes erotan Lauran taluttavan erästä siroa kimoa arabitammaa. ”Kiva hevonen, Laura.. saitko itse päättää?” kysyn uteliaana. ”En, mutta Jessie valitsi tason mukaan tämän minulle, haha”. Laura naurahtaa. Pian talli on täynnä tyytyväisiä tallityttöjä harjaamassa hevosiaan. Viereisessä karsinassa on yksi hieman leuhkan oloinen vähän minua nuorempi tyttö. Hän on saanutkin Gingerin, monia kisoja voittaneen estetykin ja siksi hän kokoajan katsoo vähätellen minun karvapalloani. Tunnen pientä häpeää valitessani tämän hevosen, mutta syytä häpeälle ei ole, eiköhän tämä kuitenkin osaa liikkua. Olen muita paljon edellä nimittäin Kalle näyttää oikein siistiltä lähes puolen tunnin reippaalla uurastuksella. Seuraavaksi haen satulan ja suitset Kallen oven viereiseen koukkuun ja laitan kypärän päähäni sekä saappaat jalkaan. Sitten nostan satulan Kallen leveään selkään, se ei ainakaan näytä sanovan siitä mitään pahaa. Kiristän vyön ja sitten käärin pintelit jalkoihin, sillä Jessie käski laittaa ne. Sitten enää suitset ja olen valmis. Huomaankin, että Jessie on jo valmis ja taluttaa hienon mustan puoliveriratsunsa ulos tallista. Alan hieman hätiköimään, sillä haluan päästä ulos ennen muita. Hahaa, nyt olen valmis. Talutan Kallen ulos tallista ja suuntaan kohti suurta kenttää..............................................................................................

Mitä mieltä olitta tällaisesta: hyvä vai huono? Kommenttia saa laittaa ja pitääkin!